Pohdiskelua aurinkolasien läpi kirkkaan valon alla
Päivystävän hammaslääkärin kidutustuolissa hikoillessa tuli tänään pohdittua niiden varsin komeiden aurinkolasien läpi, että kuka hoitaa näiden hammaslääketieteen lisensiaatin tutkinnon suorittaneiden omat hampelit? Ehdin käydä kaksi vaihtoehtoa läpi ennen kuin, hevospiireissä tutummin käytetty, nukutusaine vaikutti minuun.
- Kovimmat sankarit ja sankarittaret tekee sen soolona käsipeilin avulla. Varsin tuttua narsistien, itsepäisten tai muuten vaan syrjäänvetäytyvien ja ei-sosiaalisten keskuudessa. Tämä ratkaisu lienee suositumpi miespuolisten keskuudessa, sillä kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää. Naiset valitsevat useimmiten seuraavan vaihtoehdon.
- Sosiaalisemmat ja yhteisöllisyydestä diggaavat hampilääkärit kokoontuu vähintään kerran kuukaudessa yhteen järjestääkseen omat slumber partyt. Illanviettoon kuuluu mukavaa yhdessäoloa, siideriä, ikivihreitä musiikkikappaleita sekä tietysti siinä sivussa kurkitaan kollegoiden leegot. Samalla on hyvä ihmetellä Irmelin kruunujen hehkeyttä ja Jaskan kiilteen kulumattomuutta kuukaudesta toiseen. Illan päätteeksi vedetään purkki fluori-tabuja ja lähdetään himaan pötköttää. Tähän ratkaisuun miesten osallistumisprosentti on melko pieni, joskin se koostuu lähes kokonaan homppeleista, tirkistelijöistä tai niistä, jotka näkevät illanpäätteeksi piparin saannin olevan todennäköisempää kuin kotona. Jaska kuuluu tähän viimeiseen ryhmään.
Herätessäni luulen naamani jääneeni puolalaisen painonnostajan alle. Sen verran tuntuu lärvi turvoksissa olevan. Varovasti peiliin katsoessa helpotus on suuri huomatessani sieltä tuijottavan samanlaisen adoniksen kuin kotona peilatessa. Huh, komeus on edelleen tallella. Puoli naamaa on siis vaan puuduksissa. Sylki valuu suupielestä ihanan seksikkäästi. Kaksi päivää kestäneen helvetillisen kivun poistanut lääkäri ojentaa laskun ja ohjeistaa itänaapurin aksentilla jatkotoimenpiteistä. Koitan kiittää, mutten hallitse suutani sen vertaa että saisin selvää suomenkielistä sanaa sanotuksi. Venäjää en osaa. Tsippailen sylki valuen ulos huoneesta ja näen hoitajan aloittavan siitä muodostuneen vanan luuttuamisen. Vinkkaan seuraavalle menijälle, että kävelee varovasti sisään ettei liukasti.
Kotiin ajellessa, hiukan jo virkeämpänä, tajuan molempien aiemmin mainittujen kohtien olevan omaa fantasiaani. Eihän hampilääkäreiden leegoja tarvitse kenenkään tsekkailla. Nehän elävät niin ennaltaehkäisevää elämää ettei hammaspeikoilla ole mitään mahdollisuutta majoittua edes viikonlopuksi takahampaan kulmaan. No, onneksi minun kalustossani nämä mukavat vesselit saa elellä ihan rauhassa.
// Autopostattu Postmodernista blogista | bubs.posterous.com |
