Pohdiskelua aurinkolasien läpi kirkkaan valon alla – osa 2
Reilun viikon kestäneen kivuttoman olotilan jälkeen hammas aloitti vinkumaan aikaisempaa tykimmin, joten löysin itseni taas tuijottelemassa hammaslääkärin kirkasta valoa Ray-Banejakin komeampien arskalasien läpi. Viimeksi pohdin syvällisiä asioita, nyt oli aika tarkkailla avonaisen monttuni ympärillä häärivän parivaljakon otteita kevyemmin, uppoutumatta sen diipimpiin shitteihin. Tässä vaiheessa lienee syytä huomauttaa, että parivaljakko on eri kuin viimeksi.
Kartturi, perämies tai mikä-lie-se-vasemmalla-puolella-olevan-välineitä-tarjoilevan-henkilön-ammattinimike-onkaan oli tempaistu ilmeisesti aamulla kadulta suoraan hommiin. Tämä naishenkilö ei tunnistanut mitään kapteenin pyytämää työvälinettä, vaan esitti joka kerta tarkentavan kysymyksen tyyliin "ai onks se se missä on se pallo siellä päässä?". "Jooh…". Ja aina tuli väärä väline. Tunnistin tässä henkilössa itseni lapsena; isukki korjaa autoa, pyytää antamaan jakoavaimen, annan jakoavaimen, kuulen turhautuneen "ei ruuvimeisseliä, vaan jakoavaimen" -toteamuksen. Siinä mahan päällä olevalla tarjottimella oli operaation loppupuolella sen verran tavaraa, että kapteenillakin oli varmasti olo kuin pienenä. Oikeaa työvälinettä ei millään meinannut löytyä, ihan niinkuin ei sitä punaista lego -palikkaakaan robottia kasatessa.
Puheliaan kapteenin ansiosta sain kuulla, lentoreitin sijaan, kaiken mitä hampaalle tehdään. Latinaksi. Olin jo lopettamassa tarkkailua sillä siansaksa ei juurikaan mitään iloa tarjonnut, kun kuulin lauseen "annatko [latinankielinen -sana], rupes tulemaan tota verta vähän". Perämies antaa. Antaa lisää. Kapteeni sanoo "Imetäänpäs imurilla, ei näistä oo mihinkään" ja tunkee suhisevaa piippua poskeen. Välillä, kun kapteenin silmä vältti, yritti yli-innokas perämies porailla ja osallistua omalla panoksellaan mukaan kivun lievittämis -operaatioon. Voin sanoa, että hieman pelotti.
Lopullista arviota näistä arjen supersankareista on vielä mahdotonta antaa, sillä turpa on sen verran puuduksissa etten tunne edes kieltä suussa. Voi tosin olla, ettei se ole enää edes suussa. Mutta jotenkin on fiilis, että puudutuksen hävittyä ulvon kuuta susien kanssa kilpaa. Sudet, ties mistä syystä, minä kivusta ja vitutuksesta.
Lopuksi vielä vihjaisen teille, rakkaat lukijani, tämän otsikon alla ratsastavan saagan saavan ehkä jatkoa, sillä viimeistään ylihuomenna löydän itseni taas samasta asennosta makaaamasta suu yhtä auki. On aika aloittaa juurihoito. Olen fiiliksissä.
